Olen lukenut Christopher Paolinin Perillinen -sarjan vuosia sitten. Kyseessähän on siis sarja, joka kertoo nuoresta lohikäärmeratsastaja Eragonista ja hänen vaiheistaan. Sarjan neljä osaa ovat ilmestymisjärjestyksessä Eragon, Esikoinen, Brisingr ja Perillinen. Ensimmäisestä osasta on myös tehty elokuva. Syitä sille, miksi muista osista tehty elokuvia, en nyt ryhdy tässä blogissa käsittelemään. Täytyy sen verran myöntää, että minua harmittaa vielä tänäkin päivänä, että Eragon jäi ainoaksi elokuvaksi. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka esimerkiksi Netflix päättäisi vielä jonain päivänä tehdä sarjasta oman originalinsa, kuten on käynyt monelle muulle mielenkiintoiselle teokselle aina Vihervaaran Annasta alkaen. Niin ja sen vielä sanon, että tuosta sarjasta en totta puhuakseni muista enää juuri mitään. Täytyy kaiketi korjata tilanne ja lainata kirjat veljen hyllystä kertauksen vuoksi.
Kulkuri, noita ja lohikäärme ( Tammi 2019) kertoo kolme tarinaa aiemmasta sarjasta tutussa maailmassa. Eragon-fanien iloksi myös itse Eragon ja hänen lohikäärmeensä Saphira esiintyvät tässä kirjassa. Tuttuja hahmoja ovat myös noita Angela, ihmiskissa Solembum, Eragonin vahingossa kiroama Elva-tyttö ja Murtagh. Uusia tuttavuuksiakin löytyy.
Ensimmäinen tarina kertoo Eragonista itsestään ja avaa hieman tilannetta, johon hän on Perillisen jälkeen päätynyt. Toinen tarina on noita Angelan näkökulmasta kerrottu ja sen on kirjoittanut Paolinin sisar Angela Paolini. Viimeisin tarina kertoo Kulkaras vuoren madosta, eräästä lohikäärmeestä. Tämä viimeisin oli mielestäni ehdottomasti mielenkiintoisin ja poikkesi mukavasti totutusta. Kulkarasin madon tarina kertoi nimittäin urgaleista, jotka monet sarjan lukeneet ehkä muistavat alkujaan Eragonin ja kumppaneiden vihollisten puolelta.
Itse suhtauduin aluksi ennakkoluuloisesti urgaleiden maailmaan, sillä jotenkin kyseinen laji on ollut sellainen, minkä miellän vähän örkkimäiseksi ja pahaksi. Oli oikein virkistävää, että omat näkemykset joutuivat ravistelluksi. Urgalit nimittäin vaikuttivat tarinan johdosta todella inhimillisiltä. Tarinassa myös avattiin urgaleiden kulttuuria tavalla, joka auttoi ymmärtämään miksi he ovat sellaisia kuin ovat.
Lukukokemus ei sinänsä ollut mitenkään nautinnollinen, vaan teksti tuntui vaativan keskittymistä. Kirjoitustyyli oli hieman liian erilaista kuin mihin olen tottunut. Odotin jotain enemmän, kun mitä kirjasta sain irti. Ehkä kokemus olisi ollut toisenlainen, jos olisin lukenut Perillisen neljä kirjaa ensin ja ollut jo valmiina sopivissa tunnelmissa ja sinut kirjan maailman kanssa.
Paolinin itse tekemä kuvitus oli kaunista katsella ja sitä olisi saanut löytyä kansien välistä enemmänkin. Muutama kuva siellä oli piristämässä sivuja. Pidin erityisesti siitä, että kirjan tarinat oli onnistuttu kokoamaan yhdeksi ehjäksi kokonaisuudeksi, eivätkä kolme osaa olleet täysin toisista irrallaan.
Suosittelen tätä luettavaksi, jos Perillinen sarja kuuluu suosikkeihisi. Muutenkin se on tutustumisen arvoinen, vaikkei tällaisen (liian) nirson lukijan mielestä ollutkaan täyttä kultaa.
Kommentit
Lähetä kommentti